Luontosuhde syntyy jo lapsuudessa
Meillä oli takapihalla kasvimaa, jonka hoitamisessa ja sadonkeruussa saimme auttaa. Pieni mansikkamaa, sokerihernepenkki, makeita porkkanoita ja pottumaa. Lapsuudesta minulle erityisen rakas muisto on takapihallamme ollut niittykukkapenkki, jossa eriväriset ruiskaunokit kurottelivat aurinkoa kohti. Ne olivat lempikukkiani, oi siniset niin sähäkät, vaaleanpunaiset ihanan sulokkaat! Eräänä kesänä takapihallamme kasvoi valtavia auringonkukkia ja sekös oli upeaa!
"... kun tulee ikävä
katso kukkaa,
mitä tahansa, lähintä:
ojakellukkaa, pietaryrttiä, heinää,
pientä tuiketta tien poskella.
Olen siinä ja hymyilen... "
-Eeva Kilpi (1928-2026)
Lapsesta asti minulle on ollut luontaista jutella hyönteisille ja muille pienille öttiäisille, ne kiehtoivat minua. Ajattelin niiden olevan söpöjä, uskomattoman taitavia olentoja ja suorastaan ihmeitä. Keräsimme isoon vesisaaviin sammakonkutua ja alienin näköisiä vesiliskoja, jotka sitten vapautimme takaisin ojaan.
Rakastin taivaalle tuijottelua, pilvien muotojen muuttumista ja hetkessä olemista. Tylsät hetket olivat minulle tärkeitä hetkiä pohtia elämää. Tosin eivät lainkaan tylsiä siis.
Seikkailin paljon lähimetsissä. Muistan edelleen, miten kiehtovia ja kauniita näkymiä ojien päälle kumartuvat pajut loivat valon ja varjon leikkiessä keskenään, rönsyilevät niiaavat kasvit ojien penkereillä täynnä ahkeroivia pölyttäjiä, puiden varjoissa sävelmiään laulavat linnut - metsä oli tarinoita täynnä.
Myös rakkaus maaseutuun syttyi lapsena.
Maaseudusta lumoutuneena
Muistan edelleen ihollani kuumat, viipyilevät kesäpäivät maaseudulla ja sen täyteläisen mutta samaan aikaan rauhoittavan äänimaiseman - sakea heinäsirkkojen ja hepokattien siritys heinikossa, haarapääskyjen iloinen kirmailu vasten sinistä taivasta, siellä täällä pihan niittykukkien yli pörähtävä kiireinen kärpänen, auringon paahteen väreily ja pysähtynyt tunnelma. Kaukaisuudessa kukkuva käki, pirtin oven vieterin narina ja pehmeä tumpsahdus oven mennessä kiinni.
Onnen hetki saattoi syntyä paksun maalin peitossa olevalla kuistin lankkulattialla, kun sai sylin täyteen pörröisiä, kehrääviä kissanpoikasia.
Olen kiitollinen kaikista lapsuuden kokemuksista, jotka ovat muovanneet luontosuhteeni sellaiseksi kuin se tänä päivänä on - suojeleva, utelias, kunnioittava, vahva ja hyvin…luonnollinen.
Kannustan uteliaisuuteen, ja pysähtymään tietoisesti pienten ihmeiden äärelle - tutkimaan yksityiskohtia ja tapahtumia luonnossa - mitä voin niistä oppia, mitä ne saavat minut tuntemaan?
Kultakuoriainen raparperilla, 2017
Luonto on ihanan humoristinen, ja se voi tarjota suuria iloja pienissä hetkissä. Olen huomannut saavani lohtua, hyväksymistä, onnellisuutta, vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin ja ennen kaikkea toivoa liikkuessani kameran kanssa kasvien valtakunnassa. Niin peilaavaa voi luonnon kohtaaminen ja kokeminen olla.
Myönnän olevani huolissani monesta ajankohtaisesta asiasta. Pölyttäjäkadosta, avohakkuista, suojelluille alueille yrittävistä luonnonvarojen hyödyntäjistä, ympäristöpolitiikasta, luontokadosta, hälyttävästi lämpenevästä ilmastosta, petoeläinten jahtaamisesta. Järjenvastaisuus, epäkunnioitus, valta-aseman väärinkäyttö ja lyhytkatseisuus yhdistävät näitä kaikkia.
Luonto opettaa elämän kiertokulkua kaikessa raadollisuudessaan ja kauneudessaan; siinä kaikki tapahtuu oikea-aikaisesti, luonnonmukaisesti. Uutisvirtaa tuijottaessa ihmisen toiminta ei monenkaan asian kohdalla tunnu rationaaliselta, ja asenteiden ja toimintatapojen on ihan oikeasti muututtava.
Mielestäni ihan jokaisen ihmisen velvollisuus on osallistua edes pienin teoin pitämään planeetastamme huolta, jonka kaiken perusta on hyvinvoiva Äiti Maa ja lajien monenkirjava, mutta tasapainoinen runsaus. Yksi suuri kysymys lienee kuinka tasapainotamme nykyteknologian ja luonnon niin, ettei suhde ole riistävä ja loppuun kuluttava.
Mutta auttaako enää pienetkään teot?
♥ Karoliina
