Jääkuvia á la UBU-kollektiivi

Kristian Smedsin vuonna 1996 käsikirjoittama Jääkuvia on modernin teatterin klassikkonäytelmä. Raadollinen ja syliin ottava näytelmä avaa perhealbumin tavoin kuvia perheestä ja suvusta.

Suomessa köyhyyden ja osattomuuden määrä kasvaa koko ajan. Menestymisen sijaan elämässä selviäminen ja jaksaminen on useammalle ajankohtaisempaa. Siksi joensuulainen yhteisöteatteri UBU-kollektiivi tuo tämän Kristian Smedsin kamppailunäytelmän uutena raikkaana tulkintana ensi-iltaan 16.3.2025.

Esityksessä ylisukupolviset traumat ja köyhyys luovat varjoja ihmisiin, jotka pyrkivät pärjäämään elämässään. Esityksessä tutustutaan mm. köyhyyden, kosketuksen, rakkauden ja armon kaipuussa kamppailevan yksinhuoltaja äidin elämään jaksamisen rajoilla. Lasten yrityksistä repiä itseään irti suvun synneistä. Lapsiaan kaipaaviin isiin, joilla on lähestymiskielto. Väkivallan ja kuoleman jälkiin sekä armon olemukseen sekä rakkauden vaateeseen ja pelkoon. Esityksessä soi rintarinnan pakahduttavan kauniisti piano, Dr. Alban, Portion boys ja Katri Helena. Kaikilla näillä on esitykselle paljon annettavaa.

”Just below my skin I’m screaming”

Käsikirjoitus: Kristian Smeds
Ohjaus: Tero Sarkkinen, Katja Järstä
Tuotanto: UBU-kollektiivi, Näyttämö, Sirkus Supiainen

(Esittelyteksti lainattu lippukaupasta.)

Juliste ja graafinen ilme

Jääkuvia-julisteen kuvaa suunniteltiin ja visioitiin jo talvella 2024 ohjaaja Tero Sarkkisen kanssa. Kuvasta haluttiin ei-kaupallinen. Kuulin tapaamisessa ensimmäistä kertaa käsikirjoitusta Teron lausumana, ja se iskeytyi voimalla tajuntaani nostattaen liikutuksen kyyneleet silmiini ja palan kurkkuuni. Siinä hetkessä ymmärsin, että olemme jonkun suuremman asian äärellä.

Kuvausajankohdaksi määrittyi kevättalvi 2025, joka toimi hienosti karun luonnon ympäröidessä meidät luoden upean taustan värikkäälle kuplalle ja hämmästyksestä ihastuneelle lapselle. Assaroimassa kuvauksissa oli mieheni Antti ja mallina toimi meidän ilmeikäs esikoinen. Jättisaippuakuplien tekoa varten askartelin välineen kepeistä, villalangasta, kuminauhoista ja lasihelmestä, joka osoittautui toimivaksi ratkaisuksi ulkona tuulisessa säässä.

Käsiohjelma tehtiin kokonaan digimuotoon, jota yleisö pääsi lukemaan qr-koodin kautta puhelimellaan.

Näytä täysikokoinen

Näytä täysikokoinen

Näytä täysikokoinen

---

Rooleissa

Äiti: Sanna Könönen (kuva 2), Anu Jumppanen (kuva 6, 7)
Tytär 1: (Mykkä lapsi) Eeva Siekkinen
Tytär 2: Karoliina Gavrilov
Tytär 3: Anni Mehtonen
Tytär 4: (Rakastettu) Maarit Ryynänen
Opettaja: Anu Jumppanen
Isä 1: Onni Hyrkäs
Isä 2: Jarkko Saksa
Isä 3: Sami Ehrukainen
Aviomies: Jarkko Saksa
Saarnamies: Hermanni Nieminen
Rakkauden hullut: Sanna Könönen, Anu Jumppanen, Hermanni Nieminen, Karoliina Gavrilov, Onni Hyrkäs, Anni Mehtonen, Jarkko Saksa
Äänisuunnittelu, musiikki: Sami Ehrukainen

Tuotantotiimi

Ohjaus: Tero Sarkkinen, apulaisohjaaja Katja Järstä
Tuotanto: Tero Sarkkinen, Katja Järstä sekä Sirkus Supiainen Rauli Katajavuori
Graafinen tuotanto, valokuvaus, mainosmateriaalit: Karoliina Gavrilov

Valosuunnittelu: Matti Hallikainen, Sami Ehrukainen, Tero Sarkkinen ja Pauli Ryhänen
Esitystekniikka: Matti Hallikainen, Pauli Ryhänen ja Tiina Meronen
Koreografia: 5. kuva Kuolleet sukulaiset - Kalle Pulkkinen, Tero Sarkkinen ja Maarit Ryynänen
Puvustusyhteistyö: Tarja Männistö-Laakkonen

---

5. kuva - Kuolleet sukulaiset. Kuvassa Anni Mehtonen, Henrietta Macrí, Karoliina Gavrilov ja Sanna Könönen. Kuva: Tero Sarkkinen

Ensimmäinen kosketus yhteisöllisyyden kokemuksen vavisuttavaan voimaan

Matka Jääkuvien ja kollektiivin kanssa on ollut hyvin mielenkiintoinen tutkimusmatka niin omaan mieleen ja kehoon kuin kollektiivin ryhmäytymiseen, kommunikaatioon ja kokemukseen vaivattomasti soljuvasta yhdessä tekemisestä.

Näytöksiin live-yleisö tuo joka kerta omanlaisensa lisän - tunnelman ja energian - joka vaikuttaa meihin näyttelijöihin niin yksilö- kuin ryhmätasolla. Se voi rentouttaa ja lisätä leikittelevyyttä, terävöittää aistit ja saada toimimaan napakammin sekä lisätä kihelmöivää jännitystä. Koskaan ei etukäteen tiedä. Sen tiedän, että ihmismieli on monikerroksellinen ja suurta roolia kulloiseenkin esitykseen määrittää myös vahvasti jokaisen mielessä asetettu tahtotila sekä kyky laskeutua läsnäoloon.

Joka kerta viimeisen kohtauksen soljuessa loppua kohti olo verhoissa on kaikkensa antanut, epäuskoinen, täyteläinen mutta silti niin totaalisen tyhjä. Edellisen parin tunnin ajan kun on käynyt läpi erilaisten tunteiden kirjon, heittäytynyt flown vietäväksi ja kehon kuljetettavaksi, jännittänyt, tukenut ja ollut tuettuna, luottanut yhteiseen tekemiseen, virittäytynyt kommunikoimaan yllättävissäkin hetkissä ja antautunut osaksi luovan ryhmän vallitsevaa energiaa. Nautin joka hetkestä.

Jo lapsena käsikirjoitin näytelmiä ja näyttelin niissä - yläasteella ilmaisutaito kiinnosti edelleen. Epävarma minä haaveili vain salaa tästä sisäsyntyiseltä tuntuvasta asiasta, mutta piti elää yli 40-vuotiaaksi ollakseni tarpeeksi rohkea astumaan näyttämölle. Toki asiaan liittynee muutama onnenkantamoinen ja tarkkakatseinen ihmiskohtaaminen, jotka mahdollistivat juuri tässä kohtaa kaiken tämän. Hienoa tässä on ollut huomata se, miten luonnolliselta lavalla oleminen ja rooleille antautuminen tuntuu eikä tunne "no en mie kehtaa" ole koskaan läsnä.

Kevään esityksissä opettajan roolissa näytteli Merja Flink.

Vahvana virtaava tahtotila, kehittymiseen ja roolille antautumiseen puskeva kunnianhimo, heittäytyminen luottamukseen, kuuntelemisen taito, virittäytyminen nopeaan reagointiin ja yllättäviinkin muutoksiin, omien läksyjen huolellinen tekeminen sekä ennen näytöstä oman keskittymisen rutiinin löytäminen, taitava ohjaus ja turvallinen ilmapiiri; siinäpä ainakin osa reseptiä onnistuneeseen näyttelijäntyön suoritukseen, joka palvelee koko ryhmän yhteistä tavoitetta ja mahdollistaa niin yleisölle kuin näyttelijätiimille maagisen kokemuksen synnyn ja käsinkosketeltavan väkevän energian muodostumisen.

Syksyn viimeinen Jääkuvia-näytös oli sanoinkuvailematon kokemus. Valmistautuminen tapahtui rauhassa, yhteinen lämmittelyhetki herkisti ja villitsi samanaikaisesti, ja tunnelma verhoissa oli keskittynyttä ja haikeaa. Yleisö oli upeassa kontaktissa heti ensimmäisestä kuvasta lähtien koko parituntisen ajan ja näytelmän kohtausten rytmitys soljuvan napakkaa. Jokainen meistä omisti roolinsa sen parhaana mahdollisena asiantuntijana tuoden olemuksellaan, kokemuksellaan ja maailmankatsomuksellaan omanlaisen syvyyden hahmoon. Ohjaajan lause “loose your head” iskostui meihin syvälle. Me oltiin hallitusti irti. Me oltiin yhtä suurta energiaa, joka hyökyi läpi Näyttämön. Viimeisen kuvan jälkeen kokoonnuimme lavalle riviin vastaanottamaan yleisön kiitokset, ja se mitä tapahtui oli jotain, joka todisti näkymättömän olemassa olevaksi. Se käsinkosketeltava energia ja lataus tuossa hetkessä - yleisön täydellinen hiljaisuus ikuisuudeksi muuntuneiden minuuttien ajan - aika tuntui tyystin pysähtyneen. Mieleeni nousi monenmoisia ajatuksia ja toisaalta ei mitään - halusin nauttia tuosta hämmentävästä tilanteesta joka solullani ja tallentaa kokemuksen sieluni kerroksiin. Jaoimme yleisön kanssa taianomaisen, hengellisen hetken. Lopulta hiljaisuus rikkoutui aploodeihin. Tuota yhteisöllisyyden kokemusta olisin voinut hengittää loputtomiin. Kaikkeus kosketti meitä.

UBU-kollektiivi

Oon ihan tosi ylpeä meidän kollektiivin ihmisistä, teidän antautumisesta projektille ja toisillemme. UBU on ennen kaikkea ihana ryhmä ihmisiä, joiden seurassa tunnen olevani tasavertainen vaikka kokemukseni on vasta (ja jo) tämän projektin mittainen. Meidän välinen lämpö, välittäminen ja rakkaus lajiin ja toisiimme näkyy ja tuntuu lavalla asti.

Luokkakuva ♥ UBU-kollektiivi 2024—2025

Yksinhuoltajaäidin kamppailu köyhyydessä kosketuksen, rakkauden ja armon kaipuusta kipiänä. Roolissa Sanna Könönen.

“Tämä oli jännä esitys. Yhtäaikaa niinku vedetään koko ajan turpaan, mutta yhtäaikaa esitys on hyvin hellä.”

— Yleisöpalaute

Lapset leikkivät limahirviöhippaa. Kuvassa Anu Jumppanen, Jarkko Saksa, Maarit Ryynänen ja Hermanni Nieminen.

Onni Hyrkäs - ajatuksia tuotannosta

“Kun aloitimme tuotantomme Jääkuvia, emme tienneet, missä voisimme näytelmää harjoitella. Sen taas tiesimme hyvin, että rahaa esityksen tuottamiseen ei ollut. Teatterin tekeminen alkoi haastavista lähtökohdista, mutta luovuudellamme keksimme ratkaisuja ja saimme aikaan liikuttavaa, yllättävää, hurjaa, rajua, kaunista ja lohduttavaa taidetta. Tämän kaiken jälkeen odotan innolla, miten upeita produktioita tulemme jatkossa näistä kokemuksista saamillamme opeilla toteuttamaan.”

Jääkuvia koskettaa monella tasolla, jokaista omasta kohdastaan käsin. Tämä on näytelmä, jonka jokaisen soisi näkevän.

Kiitos

Kiitos kaikille, jotka tulitte katsomaan meidän antaumuksella luodun näytelmän, tekijätiimille upeasta duunista, harjoitustilojen mahdollistajille ja muille tukijoille.

Me UBU-kollektiivi olemme ryhmä, joka koostuu eri alojen ammattilaisista ja harrastajista, ja meitä kaikkia yhdistää syvä ja intohimoinen rakkaus teatteriin, yhteisöllisyyteen, tarinoiden kerrontaan, heittäytymiseen ja periksiantamattomuuteen.

Voit seurata touhujamme Instassa @ubu_kollektiivi sekä Facebookissa ubu-kollektiivi.

♥ Karoliina

Tarina-ahon taikaa sydän täynnä

“Lähdin pitkän kurssiviikonlopun viettoon takki auki eikä se enää kotiin lähtiessä mahtunut lainkaan kiinni.”

Näin totesin sunnuntaina loppupiirissä heimolaisten läsnäollessa, samalla pyyhkien liikutuksen kyyneleitä poskiltani ties monetta kertaa.

Osallistuin Karhun Talon järjestämälle Shamanismin peruskurssille (5.–8.6.25), joka tällä kertaa kuljetti meidät Pielisen Kelvänsaaressa sijaitsevaan Tarina-ahoon.

Alkukesän vehreys ilostutti meitä runsaudellaan

Torstaina Kolin satamassa oli tervehtimässä joukko iloisia ihmisiä. Tuulinen venematka halki Pielisen oli jo elämys itsessään ja kirvoitti riemunkiljahduksia veneen halkoessa vaahtopäitä. Se oli kuin siirtymäriitti tulevaan. Kapteenimme Kimmo ohjasi venettä ammattitaitoisin ottein eikä aikaakaan kun Kelvänsaaren laituri jo lähestyi. Laiturilla meitä vastaanottamassa oli yrittäjäpariskunnan suloinen Oskari. Tämä on Siirin ja Oskarin viides kesä Tarina-ahossa. Puuhaa paikassa riittää ja talkoolaisia otetaan mieluusti vastaan sopivina ajankohtina. Yksi projekti kerrallaan - sen asenteen pariskunta on vuosien aikana oppinut. Hötkyily ei ole muutenkaan paikalle ominaista; asiat tapahtuvat sovituissa aikatauluissa, mutta niiden suorittamiseen varataan riittävästi aikaa. On kuin olisi lupa kellua omassa ajattomuuden kuplassa - tekee mahdottoman hyvää näin hektisen arjen omaavalle jokapaikan höslälle. Siiri ja Oskari ovat kaiken lisäksi aivan valloittavan sydämellisiä ihmisiä. ♥

Tarina-ahon lumossa

Tarina-ahon taika täytyy kokea. Sitä ei yksikään sana tahi lause voi kuulijalleen täysin selittää. Sitä voi pienissä määrin yrittää tallentaa kameralla, mutta kuvastakin se karkaa ilkikurisesti hymyillen niittykukkien sekaan, pirtin kaappikellon koneistoon; se muuttuu vesihöyryksi savusaunan kiukaalla ja vastan huumaannuttavaksi, tuoreiden lehtien tuoksuksi nokisten seinien syleilyssä; se kipittää kikattaen Eeva Ryynäsen tekemän lattian poikki pirtin pöydän alle piiloon, hypähtää pyhään Pieliseen vettä loiskuttaen naurunrämäkän säestämänä ja kirmaa taivaalle onnellisena kuin pääskynen poikineen. Tuo taika asuu linnunlaulussa, tarinoita ja historiaa henkivissä rakennuksissa ja rakkaudella valmistetuissa aterioissa; luonnon lempeässä hoivassa ja perusasioiden äärellä olemisessa sekä syvässä yhteyden tunteessa luontoon.

Kutsuva näkymä laiturilta Tarina-ahoon

Rannan halki kiemurteleva polku on kauniita yksityiskohtia täynnä

Kuuselan tupa - Tarina-ahon sydän

Herkullinen ruoka kruunasi päivän annin

Hitaat aamut Tarina-ahon ravitsevalla aamiaisella tuntuivat ihanilta ja antoivat rauhallisen alun päivän yhteisiin harjoituksiin.

Kokoonnuimme aterioimaan Tarina-ahon sydänpaikkaan - vanhaan isoon tupaan, jossa meille tarjoiltiin viikonlopun aikana mm. samana päivänä pyydettyä kuhaa, kauden kasviksia, erilaisia salaatteja, tuoretta leipää ja herkullisia jälkiruokia. Kuinka ihanaa oli päästä valmiiseen pöytään kauniisti esille laitettujen herkkujen ääreen! Sydän sykkyrällä huokailtiin ihastuksesta. Muutenkin tupa oli energialtaan niin maadoittava ja rauhoittava, että mieluusti suuntasin sinne kirjoittelemaan ajatuksiani muistikirjaan muinakin aikoina.

Lähdin kurssille ajatuksena irtaantua arjesta ottaakseni omaa tilaa ja aikaa tutkiskella sydäntäni linnunlaulun ja veden äärellä. Halusin myös saada uusia työkaluja hahmottaakseni kutsumukseni suuntaa, ja kurssi herätti mielenkiintoni myös jatkuvan oppimisen halun johdattamana. Kurssin sisältö oli sopivan täyteläinen ja harjoitukset sekä meditaatiot tuntuivat ihanilta. Sisäisen yhteyden vahvistamista, luonnon kanssa kommunikointia ja energian nostatusta yksilö- ja ryhmätasolla. Sain viikonlopun aikana vahvistuksen, että polkuni suunta on oikea. ♥

Helena Karhu on kultturintuottaja- ja tutkija Pohjois-Karjalasta

Shamanismin peruskurssi

Kurssin aikataulu oli lempeä läpi viikonlopun - siinä oli sopivasti aikaa omalle haahuilulle ja ruokailut sekä sauna rytmittivät mukavasti päiviä. Yhteiset hetket tuntuivat merkityksellisiltä ja viimeisenä kurssipäivänä oli olo, että nythän tämä matka vasta alkoi. Tarina-aho luo upeat puitteet yksinkertaisista, mutta juurevista asioista nauttivalle. Paikan hoivaava energia täytyy kokea; se liikauttaa sisäisiä vuoria ja jättää sieluun lämpimän halauksen tunteen.

Helena on ohjaajana ammattitaitoinen, intohimoinen ja läsnäoleva. Hänellä on kyky synnyttää luottamuksellinen tila, jossa kurssilaisten välille syntyvä turvallisuudentunne on ainutlaatuinen. Helena ohjaa kauniisti avoimesta sydänyhteydestä käsin. Hänen omistautumisensa elämäntehtävälleen on ihailtavaa ja inspiroivaa. ♥

Mukana oli tällä kertaa 3-kuinen samojedinkoira Ninja, joka muistutti meitä olemaan leikkisiä, iloitsemaan pienistäkin asioista ja elämään täysillä hetkessä. ♥

Ninja nauttimassa Tarina-ahon ajattomuudesta ♥

Sauna

Iltaisin hellimme itseämme saunan löylyissä ja Pielisessä uiden. Pohjois-Karjalan suurimmaksi tituleerattu savusauna lämpesi lauantai-illan kunniaksi. Kaksi-osaisen saunan lämmittäminen vaatii tuntien työn.

“Kylpyseni, maammoiseni,
löylyseni, lämpöiseni,
menkää löylyt saunan sammaliin,
taikka kylvyn karsinaan.”

Saunominen oli sielua hoitavaa ja energioita tasapainottavaa sekä kehoa ja mieltä rentouttavaa.

Saunassa peseytyminen on kaunis rituaali, joka rauhoittaa yöunille

“Auta luonto, anna voimaa, tee vereni vahvemmaksi.”

Tarina-ahon uhrikivi auringonlaskun energioissa

Olimme onnekkaita säiden suhteen, kun saimme pääosin nauttia auringonpaisteesta, ja ihme kyllä vältyimme korvanjuuressa iniseviltä verenimijöiltä. Puutiaisten kanssa sai toki olla tarkkana - ne ovat lisääntyneet Suomessa räjähdysmäisesti leudon talven ansiosta. Havainnot puutiaisista voi kirjata punkkiliveen, joka on Turun yliopiston ja Pfizerin yhdessä kehittämä sovellus, jonka tarkoituksena on kerätä arvokasta dataa yliopiston hyödynnettäväksi tutkimuksiin puutiaisten eli punkkien levinneisyydestä Suomessa.

Viimeinen yhteinen tuliseremonia

Viikonloppu hurahti hetkessä ohi ja siihen mahtui laaja tunteiden kirjo. Näin vahvasti aistivana ja sosiaalisesti kuormittuvana tyyppinä omien hetkien tärkeys korostui matkan aikana ja muistutti ottamaan niitä myös kotiin palatessa. Arjen tasapainon löytäminen ja hidastaminen ovat minulle ne isoimmat jutut, jotka ovat paraikaa työstössä. Kuinka rytmittää työpäivät, totuttaa mieli flow-tilan keskellä pysähtymään ja jatkamaan myöhemmin sekä työn ulkopuolisen ajan jakaminen puolison, perheen ja oman hyvinvoinnin kesken.

Näkymä veneestä Ukko-Kolille kotimatkalta. Kuvassa näkyvät kirjanpainajan runtelemat kuuset.

Tämä koettu kurssi, Helenan monitasoinen tietäjyys kulttuuriimme, viisausperinteisiin ja luontoyhteyteen sekä lumoava Tarina-aho muodostivat kerta kaikkiaan upean ja saumattoman kokonaisuuden. Voin suositella lämpimästi, jos koet nämä asiat kutsuviksi.

Paluumatka veneessä takaisin Kolin satamaan oli hiljainen. Mieli prosessoi kaikkea koettua ja samalla säilöi taikaa sydämen sopukoihin. Paluu arkeen tuntui veneessä istuessa mahdottomuudelta eikä se näin viikko jälkikäteen ole edelleenkään täysin asettunut. Voihan se olla, että paluuta entiseen ei olekaan. Vain aika näyttää sen.

Kiitos Tarina-aho, Helena ja heimolaiset ikimuistoisesta ajasta luonnon hoivassa.

♥ Karoliina

Miksi minusta ei tullutkaan kuvataiteilijaa

Ai täh? Monikaan ei ehkä tiedä sitä, että alunperin olin hakeutumassa opiskelemaan kuvataiteen perusopintoihin, mutta hakupapereita täyttäessäni hain piruuttani ja täysin hetken mielijohteesta myös media-assistentin opintoihin suuntauksena valokuvaus ja graafinen suunnittelu. Tein hienon portfolion, kävin suorittamassa molemmat pääsykokeet, ja haastattelussa kuvataiteen opettaja pohdiskeli, että minulla on kenties enemmän annettavaa valokuvan puolelle. Mietin, että okei. Olen varmaan ihan todella huono piirtäjä, ja pääsykokeissa oli varmaan niin taitavaa sakkia että vinkkinä minun ei siihen edes kannattaisi pyrkiä. (Tuskin mukava opettaja näin oli ajatellut.) Ja niin kohtaloni oli sinetöity, ja aloitin media-assistentin opinnot samaisena syksynä.

“Kajo”, 2023 © Karoliina Gavrilov

Pikkuruinen 16 x 22 cm maisema, akryylit.

Opintojen alkaessa ilmeni, että osa opettajista vaihtui ja joku oli kätevästi opintovapaallakin. Ensimmäinen vuosi meni enimmäkseen valokuvan parissa, eivätkä läheskään kaikki oppilaat olleet kovinkaan motivoituneita opiskelusta. Graafista suunnittelua pääsimme opiskelemaan erilaisten työpajojen kautta. Olin itsekin monesti turhautunut, inspiraationi oli hukassa ja painin muutenkin tuohon aikaan pahojen itsetunto-ongelmien kanssa. (Elämässäni tapahtui juuri tuona syksynä kipeitä asioita.) Tuntui kuin kaikki olisi pelkkää pintaraapaisua aiheisiin, eikä käteen tuntunut jäävän mitään. Valokuvaus ja graafinen suunnittelu ovat kaksi täysin eri alaa, ja ihmettelin miksi ihmeessä ne oli yhdistetty yhdeksi perustutkinnoksi. Lisäksi noihin kahteen alaan hakee aikalailla erilaiset ihmistyypit, joten siinä oli yksi syy porukan motivaation puutteelle. Minä olen luonteeltani innokas uuden oppija ja seikkailija, ja olin kiinnostunut molemmista aloista. Olinhan tottunut tietokoneella näpertelijä ollut jo vuosikausia ja saanut ala-asteella ensikosketuksen ihanaan pelikonsolien maailmaan, kun saimme joululahjaksi Nintendon. (Toki kuljin yleensä veljeni matkassa hänen kavereidensa luona, koska fantasia- ja muut mielikuvitusta ruokkivat pelit olivat nielaisseet minut täysin mukaansa.) Kaksi vuotta on typerryttävän lyhyt aika saada kummastakaan täysin kiinni, varsinkaan jos niiden opinnot ovat yhdistetty. Ne ovat niin laajoja kokonaisuuksia, että kahdessa vuodessa ei edes yhden opinnoista kerkeä nauttia masun täydeltä vaikka valmiudet työelämään olisivat varmasti paremmat. Lisäksi minulla oli huono harjoittelukokemus graafisen suunnittelun puolelta, josta jäi todella huono maku suuhun. Työpaikalla oletettiin, että olisin osannut valmiiksi kaiken eivätkä he olisi halunneet resurssoida kenenkään työajasta harjoittelijan opastamiseen. Todella tympeä ajattelutapa. Lisäksi olen lukenut rivien välistä, että tuosta kokemuksestani on puhuttu selkäni takana ihan aineopettajan toimesta, joka on mielestäni huonoa käytöstä ja kykenemättömyyttä ottaa vastaan kritiikkiä omasta työstään. Voi toki olla, etten ole ainoa huonon kokemukseni kanssa. Harjoittelijan tulisi saada kouluaikana turvallinen ja kannustava kokemus työelämästä, jotta kynnys valmistumisen jälkeen työelämään hakeutumiseen olisi himpun verran matalampi. Tuollainen kokemus jättää pysyvän kolhun vasta kehittymässä olevaan ammatti-itsetuntoon, ja voi pahimmassa tapauksessa johtaa kokonaan syrjäytymiseen työelämästä.

Tässä vielä keskeneräinen teos, joka kaipaa jotain pientä kivaa. Koko 42 x 30 cm, akryylit. © Karoliina Gavrilov

Joka tapauksessa, valmistuin media-assistentiksi. Valokuvauksen opettajani oli aina minua kohtaan kannustava, ja hän sanoitti minulle kuinka hyvä siinä olin, kiitos siitä. Suurimmaksi unelmaksi kouluaikana nousi 'valokuvataitelijan' tittelin saavuttaminen joskus tulevaisuudessa. (Adding to bucket list) 

Kuvataiteet eivät siltikään ole jättäneet minua koskaan rauhaan. Elämässäni on ollut kausia jolloin olen lyhyen mutta intensiivisen jakson maalannut erilaisia menetelmiä käyttäen ja tutustunut uusiin tekniikoihin. Olen myös osallistunut erilaisille kursseille aina serigrafiasta hopeakorujen tekemiseen. Äitini on aina kannustanut minua taiteen pariin, ja lapsena kävinkin posliininmaalauksessa, tekemässä alakoululla savitöitä ja sitomassa iskän kanssa kurssilla perhoja. Äiti kannusti myös lukion jälkeen hakeutumaan medianomin opintoihin, mutta se taitekohta ei vielä itselleni ollut oikea aika. (Kumpa olisinkin valinnut tuon tien tuossa kohtaa!) Kaikenlainen käsillä tekeminen on siis ollut aina läsnä elämässäni ottipa se minkä muodon tahansa. Minä olen muutenkin aina se, joka kotonakin tarttuu vasaraan tai korjaa meidän autosta jonkun pikku jutun (kiitti iskä ohjeistuksista).

Noh, palatakseni takaisin kuvataiteisiin. Vuonna 2011 taisi olla eräs aktiivisimmista kausistani piirtämisen ja maalaamisen saralla. Ostin silloin eräästä joensuulaisesta taideliikkeestä herkullisen hyvät akvarellit. Niiden värimaailma on täyteläinen, runsas ja pigmenttinen, joten hurahdin työstämään niillä vaikken varsinaisesti koskaan akvatellitekniikkaa ole taitanutkaan. (Adding to bucket list) Vanhoihin töihin on välillä hauska palata, koska ne heijastavat kunkin ajan lähestymistapaani taiteeseen, kuvastavat sen hetkistä kehitystasoani, ja niiden kautta pääsen myös kurkistamaan menneeseen ajatusmaailmaani.

Tyylini on maalauksessakin hyvin intuitiivinen, nopea, selkärangasta tuleva, sanoisinko naivistinen, ja rakastan teoksissa abstraktiutta! Inspiroidun, kun silmä lähtee seikkailulle ja alkaa hahmottaa erilaisia asioita, joita voi työstää eteenpäin ja antaa mielen kuljettaa tarinaa eteenpäin sipaisu kerrallaan. Olen myös aika suurpiirteinen vaikka yksityiskohtien nyhrääminen sykähdyttää minua myös. Minulla ei ole yleensä varsinaista ajatusta minkä näköinen valmiin työn pitäisi olla, ja sitten tuleekin yhtäkkiä se tunne että VALMIS! Ai jai. Tyydyttävää.

“Pinnan alla”, 2023 © Karoliina Gavrilov

Tämä teos on halkaisijaltaan 20 cm. Koen, että tästä puuttuu vielä jotain, joten muhitan rauhassa ajatuksia taulun lopullisen viimeistelyn osalta. Maalattu akryyleillä.

Se, että olen valokuvannut viimeisen kymmenen vuoden aikana paljon, on varmasti tuonut taiteelliseen ilmaisuuni uusia ulottuvuuksia. Pystyn ajattelemaan itseni maalauksieni paikkoihin, kuinka siellä varjot ja valo lankeaa, ja miten maalauksiin saa luotua tunnetta ja syvyyttä. Sellaiset kyvyt minulta puuttuivat 15 vuotta sitten. Kaikella on siis varmasti tarkoituksensa, ja tästä on hyvä jatkaa uusien asioiden opiskelua. Myös sekin tarkoitus, että uskaltauduin hypätä yrittäjyyden pyörteisiin mediapalveluideni osalta. Yrittäjyys antaa minulle vapauden toteuttaa kaikkia taiteellisia lahjojani. Saan itse rytmittää työtäni ja ottaa tyhjää tilaa tarpeen mukaan, joka taas ruokkii luovuuttani ja mahdollistaa flow-tilaan pääsemisen. Se on myös puskenut kokeilemaan uusia asioita ja tapoja työllistyä. En ota nykyään mitään itsestäänselvyytenä - töitä pitää tehdä yrittäjänä tuplamäärin, jotta voisi maksaa itselleen palkkaa. Nostan siis hattua kaikille, jotka tallailevat kanssani tällä samaisella polulla. En lähde kevyin mielin suosittelemaan sitä kenellekään, ellei tiedä toteuttavansa sieluntehtäväänsä sen kautta. Parasta kaikessa on upeiden ihmisten kohtaamiset.

“Talven Taikametsän kulkijat”, 2023
© Karoliina Gavrilov

30 x 30 cm, akryylit.

Olen huomannut, että välillä on hyvä pysähtyä ja listata asioita, joiden tekemisestä nauttii. Kuulostella, onko lähiaikoina päässyt niiden pariin, ja jos ei, ottaa niille tietoisesti aikaa. Muistutella itseään tekemään hyvää oloa tuovia asioita, ja tarttua rohkeasti toimeen tilaisuuden tullen. Itselläni toimii hyvin listat, joihin voi aina palata uudestaan ja uudestaan. Minulla oli ollut jo kuukausia vahva tunne pensseliin tarttumisesta, mutta en kuunnellut intuitiotani asian suhteen, vaan ohitin ja unohdin aina asian. Kunnes tein listan, johon alkoikin löytyä monia rakastamiani asioita, jotka jostain syystä olivat jääneet taka-alalle. Syyslomalla kaivelin kaapeista pensselit ja kävin ostamassa lisää taulupohjia, ja PLOPS; luovuuden tulppa irtosi vihdoin ja viimein. Kylläpä tuntuu hyvältä. Kokeile sinäkin!

“Näky”, 2023 © Karoliina Gavrilov
30 x 21 cm, akryylit.

Muistelin tuossa juuri eilen illalla unen saapuessa eteeni tullutta kolmea maalausta, jotka tiesin vielä joskus maalaavani. Ne olivat upeita! Liikutuin jostain syystä kyyneliin asti, ja tajusin päässeeni askeleen lähemmäs itseäni. Kuvataiteilijaa, joka minusta pitikin tulla.

Talven tunnelmaa viikkoosi! Muistakkee heijastimet! ♥ Karoliina

Parisuhdeturinaa ♥

Puhutaanko hetki läheisyydestä?

Parisuhteessa avainasemassa ovat läheisyys ja toisen kosketus. Ne eivät ole mikään automaatio, vaan niihin pitää yhdessä tietoisesti panostaa ja ottaa niille riittävästi aikaa. Molemmilla osapuolilla täytyy olla yhteinen halu antaa sekä ottaa vastaan läheisyyttä. Parisuhteeseen rakentuu helposti tietynlaisia rutiineja, ja jos niihin jotka salakavalasti etäännyttävät toisesta ei kiinnitä tarpeeksi ajoissa huomiota, saattaa parisuhde kariutua huomaamattaan. Kosketuksen vähäisyys tai jopa kokonaan puuttuminen syöksee usein kierteeseen, jossa parisuhteessa läheisyyttä ei ole enää juuri ollenkaan, ja siitä tulee ihan normaalia.

“Luottamus parisuhteessa rakentuu pienistä merkityksellisistä hetkistä pala palalta sekä konkreettisten tekojen kautta.”

Räpläätkö vielä sängyssä ennen nukahtamistasi puhelinta, etkä muista että vieressäsi kenties pötköttää joku hieman tärkeämpi asia? Onko kotona puuhastellessasi oikeasti niin kiire, ettet kerkeä muiskauttaa edes pientä pusua tai antaa hipaisua puolisollesi? Mikä on äänen värisi kohdatessasi hänet arjen pyörityksessä?

Noh, kukapa sitä aina kaiken “oikein” tekisi. Mutta kannattaa muistaa, että itse sinä valitset jokaisen tekosi, ei kukaan muu. Ja pienikin suunnan muutos omassa käyttäytymisessä voi olla muutos parempaan ja saada liikkeelle suurempia voimia, jotka tuovat tullessaan nopeastikin positiivisia tuloksia.

Koska ymmärryksemme muita kohtaan kasvaa itseymmärryksen kautta, voit myös pohtia seuraavia kysymyksiä: Mitä asioita itsessäni peilaan läheisistä? Osaanko ottaa vastuun omista tunteistani ja osaanko erottaa ne toisen tuntemista tunteista? Kannanko sisälläni uskomuksia ja oletuksia, jotka eivät oikeasti pidä paikkaansa, ja jotka vääristävät omaa toimintaani, ja vaikuttavat osaltaan toisen ihmisen kohtaamisessa?

“Muista halata päivittäin, ja kertoa läheisillesi kuinka tärkeitä he sinulle ovat!”

Läheisyys luo yhteenkuuluvuuden tunnetta, johon kaikki pohjautuu. Ollaan samaa heimoa, seistään vankasti toisen vieressä ja mennään yhdessä läpi niittyjen ja suonsilmäkkeiden. Sen tietää, kun sielut soittavat samaa sinfoniaa, ja toki pienet riitasoinnut kuuluvat jokaisen elämään kasvattaen ja pakottaen laajentamaan omaa näkökulmaa.

Luottamus parisuhteessa rakentuu pienistä merkityksellisistä hetkistä pala palalta sekä konkreettisten tekojen kautta. Koska se on kaunis ja hauras, särkyy se usein silmänräpäyksessä. Epäluottamus suhteessa on synkkä varjo, jota ei ehkä koskaan saa täysin poistumaan. Tekoja eikä sanoja saa tekemättömiksi, ja edessä on usein kivinen tie. Voisin kuvitella, että tällaiseen tapahtumaan ajaudutaan, jos moni asia parisuhteessa on jo valmiiksi epävakaalla pohjalla.

Toteutuuko parisuhteessasi avoimuus, rehellisyys, rentous, hyvä keskusteluyhteys, luottamus, toisen huomioon ottaminen ja omien tunteiden sanoittaminen puolin ja toisin? Tuntuuko joku näistä kohdista hankalalta? Oletko pohtinut, mistä se voisi johtua? Kuinka usein läheisyys toteutuu suhteessanne ja minkä olomuodon se ottaa?

Upea runotar Musta Muusa on kirjoittanut runon nimeltä Kiihkeän kaipauksen esiinmarssi, jota lainaan tähän:

“

Kuinka voin kaivata sinuun
Sinne missä olen ollut vasta mielikuvitukseni villissä tanssissa
Kaihoisassa kosketuksessa
joka samettiyössä sukeltaa kohti,
suuntaasi

Astuessasi lähemmäs
En pysty rauhoittumaan

Ollaan vielä hetki näin
Aavistuksen ja ojennuksen päässä toisistamme

Ajallaan ihomme voivat viestittää sen
Mikä yksinäisinä öinä
Hiljaisina, värisevinä huokauksina
On välillämme jo matkannut minusta sinuun

Päästän sinut, ja murtaudun läpi
Hengityksesi hengityksessäni
En halua havahtua en särkeä tätä säiettä

Samettiyö kätkee sisäänsä vavahtelevan voiman
Väliimme ei mahdu kuiskauskaan

“
- © Musta Muusa

Musta Muusan runosta on aistittavissa mielestäni ihanasti ajatus läheisyydestä; siitä kuinka se syntyy energiana kahden ihmisen välille, siirtyy ajatuksesta aistein havaittavaksi ottaen lopulta konkreettisen muotonsa. Kauniit mielikuvat antavat tilaa jokaisen omakohtaiselle kokemukselle, ja saavat lukiessa ihon väreilemään, ja kaipaamaan kosketuksen tuomaa mielihyvää. Mitä runo sinussa herättää?

Rehellinen, luottamuksellinen ja avoin keskusteluyhteys puolisoon harvoin ajaa suhdetta kriisiin, niin kauan kuin on olemassa yhteisiä unelmia, sopiva kauhallinen hyrisyttävää intohimoa ja luja tahto toteuttaa jokapäiväistä elämää yhdessä. Kiitollisuus lepää niissä ilon pilkahduksen kohdissa, kun tunnemme olevalle yhtä rakkaidemme kanssa. Muista halata päivittäin, ja kertoa läheisillesi kuinka tärkeitä he sinulle ovat! ♥

Iloa ja läheisyyttä päivääsi! ♥ Karoliina

Metsänpeitto-video, osa 2

Ajattelinkin näpytellä teille tämän toisen osan musavideon making of-meiningeistä ihan tähän julkaisupäivän kynnykselle, joka on siis ihan justiinsa perjantaina 8. syyskuuta. Linkin löydät lopusta!

Niina Annikan Metsänpeitto-single julkaistiin syyskuun ensimmäisenä päivänä. Täältä pääset kuuntelemaan upean biisin: KLIK!

Singlen kansikuva syntyi jo kesäkuun alussa, kun olimme kuvaamassa tupasvillojentäyteisellä kuivahkolla suolla musiikkivideoon materiaalia, ja aivan lopuksi tuli yllättäen tunnelma, joka oli pakko saada tallennettua valokuvaan. Siinä hetkessä kiteytyi Metsänpeitto. Tapahtui jotakin täysin sanojen selittämättömissä olevaa. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt siinä kohtaa, ja konkreettinen todellisuus muuttunut pelkäksi energiavärähtelyksi. Se hetki oli niin särkyvä ja katoava, ettei uskaltanut edes hengittää. Kaikki tuossa pysähtyneessä hetkessä oli yhtä.

“Metsänpeitto biisiä tehdessä kuljin mielessäni metsiin ja siellä tervehtimään metsän haltioita ja metsän väkeä. Näin siellä paljon myös naispuolisia ystäviä, joissa asuu tietynlainen metsän henki ♡”

— Niina Annika

“Metsänpeitto vie sinut jonnekin elämän alkujuurille, vavisuttavaan naisen voimaan, joka kumpuaa syvältä ja lävistää rytmillään jokaisen solun. Single on esimakua tulevasta albumista, joka julkaistaan 22. syyskuuta.”

Itse suokuvauksista ei tainnut ihan kauheasti päätyä videoon; valo ei ollut aivan hakemamme ja mulla oli takkuamista kameran takana niin vision, kommunikoinnin, tekniikan kuin itikoidenkin kanssa. Alkukesä oli muuten kuvausten kannalta parasta aikaa, sillä öttiäisiä oli suhteellisen vähän kuivuuden takia. Jo heinäkuun puolella oli metsässä oleminen aivan tuskaa, kun yhtä kättä söi ainakin 10 itikkaa kerrallaan suihkituista myrkyistä huolimatta. Siinä ei videokuvailuista tullut yhtikäs mitään. Muutenkin täytyy todeta ettei yksikään sääennuste pitänyt koko kesän aikana paikkaansa. Yllätyksiä riitti jokaiselle kuvauskerralle.

Palataan ajassa kesäkuun alkuun.

Aloitimme kuvauksien kartoittamisen eräältä lammelta, joka ei sitten kuitenkaan ollut se oikea paikka, vaikkakin kävimme siellä muutamaan otteeseen kuvailemassa ja kuljeksimassa. Ehkä niiden “hukkareissujen” tarkoitus oli meidän tutustuminen toisiimme ja muutenkin visioiden ja ajatusten pyörittely siinä samalla. Viimeisimmällä reissulla lammelle löysimmekin sitten aamunkoitteessa täydellisen kuvauspaikan jonkun matkan päästä, jossa syntyi videon herkät kohtaukset aamuauringon noustessa metsän takaa upealla usvaisella suolammella. Aamu oli kylmä ja Niina oli hurjan urhea astellessa upottavan kasvuston päällä paljain jaloin kuvausten ajan. Hrrrrr!

“Ei sitä nimittäin aina tule herättyä asioikseen klo 3 kuvailemaan suolle, jos ei ole joku HYVÄ SYY ♥️”

— Niina Annika

Noista kuvauksista saatiin ihan uutta energiaa musavideon tekemiseen, kun koimme niin positiivisen onnistumisen aamuyöllä vaille neljä. Kannatti siis lähteä aikaisin liikkeelle vaikka ensimmäinen kuvauspaikka olikin huti!

Seuraavat pari keikkaa teimme erääseen äärettömän kauniiseen kuusien asuttamaan sammalmetsään, mutta kummallakaan kerralla kameraan ei tallentunut kauheasti mitään käyttökelpoista materiaalia. Ensimmäisellä kerralla meiltä valon vei lähestyvä ukkonen ja alkava sade, ja toinen kerta meni nälkäisen itikkaparven armoilla ihan pipariksi. Emme myöskään saaneet toteutettua tiettyjä visioita puutteellisten varusteiden takia.

Yllä screenshotteja metsäseikkailuistamme sammalmetsästä.

Tässä teaserissä näkyy hyvin yksi todella spontaani hetki, kun en antanut minkään jalustan, käsien vapinan tai muun kameran yhteen paikkaan sitovan asian häiritä, ja sain tallennettua aivan upeita kohtia Niinan antautumisesta suonaisen roolissa. Tilanne oikein imaisi minut mukaansa, ja sen tiesi jo siinä hetkessä, että nyt tuli timanttia!

Loput oikeat paikat videon kuvaamiselle löytyivätkin yllättäen ja yllättävän läheltä. Sen suuremmilta kommelluksiltakin vältyttiin. Joka kerta ratkaisevaa osaa näytteli toki valo ja sen suunta oikeassa paikassa oikeaan aikaan, koska kuvasimme pelkästään luonnonvaloon turvautuen. Loppukesän matalalta paistavaa aurinkoa ei kyllä voita kauneudellaan mikään. Se inspiroi suuresti meitä molempia.

“Joskus käy niin että biisit syntyvät yhdeltä istumalta kuin jonkinlaisen kanavoinnin tuotteena. Metsänpeitto on yksi sellainen. Rummuttelin tulen ääressä ja tuo tietty rytmi (joka kantaa biisin alusta loppuun) oli se punainen lanka, jonka ympärille kaikki kutoutui.”

— Niina Annika

Parasta koko projektissa oli löytää joku intohimoilleen yhtä omistautunut ja heittäytyvä tyyppi, kuin minäkin olen ja eritoten siitä kaikesta kummunnut ystävyys. Yhteiset seikkailumme jatkuvat taatusti; tämä on vasta alkua. :-) Kiitos Niina luottamuksesta!

Alla vielä viimeisen kerran esimakua perjantaina julkaistavasta musiikkivideosta, jonka Niina on itse editoinut. Aikaa siihen taisi hurahtaa noin 40 tuntia.

Tule mukaan seuraamaan meidän omia sekä yhteisiä projekteja:
Instagram @niinaannikamusic ja @valokuvaajakaroliinagavrilov sekä YouTubessa @niinaannika.

—> linkki Metsänpeitto musiikkivideoon!

Metsänpeitto-video, osa 1

Voihan vitsi meillä on ollut tänä kesänä ihan mieletön prokkis Niina Annikan kanssa! Nimittäin toinen yhteistuumin toteutettu musavideo. Meikäläinen kameran takana, Niina tietenkin videolla esiintyen, luontoa videokuvaten ja editointiduunin puurtajana. Niinalla on ollut palo tehdä videoita jo lapsuudesta asti, ja nyt hän pääsee luomaan visioitaan todeksi. Kuinka mahtavaa! Lisäksi hän on lahjakas muusikko, joka omaa maagisen äänen värin, alkuvoiman rytmit, jotka keinuttavat syvälle koskettaviin kappaleisiin, ja Niina on muutenkin kokonaisvaltaisen upea ilmestys, joka jaksaa hämmästyttää rohkealla ja aidolla heittäytymisellään kerta toisensa jälkeen. Kuvaajan unelma suorastaan! Aa että. *liikutuksen kyynel*

Meidän yhteinen taival videon parissa alkoi, kun Niina laittoi mulle keväällä viestiä, että pääsisinkö jeesimään Botanialle videon kuvaamisen merkeissä. Ajatukseni oli ensin että JAIKS! Huijarisyndroomani nosti kapisen päänsä: “Enhän minä ole millään lailla meritoitunut videon parissa, ja kun kaikki nämä vuoteni ovat menneet valokuvaukseen ja perheeseen keskittyen, niin eipähän siinä ole jäänyt aikaa millekään muulle”. Ja näiden lisäksi muita koottuja selityksiä. Vaikkakin muistan monessakin kohtaa miettineeni, että mä alkaisin puuhailla enemmän videon parissa. Ihan vaan siksi, koska välillä (usein) on niitä hetkiä, joissa kuva ei riitä kertomaan kaikkea mitä liikkuvan kuvan avulla taas saavuttaa. Todettakoon kuitenkin, että videon kuvaamisessa joutuu laittamaan aivot aivan eri asentoon, kuin stillejä paukutellessa. Se lienee ollut myös yksi tekosyyni olla sekaantumatta videoasioihin tutisevien käsieni lisäksi. Botanialla kuvatuista materiaaleista Niina editoi ensimmäisen yhteistyössä toteutetun “Se on jotain uutta” -musavideon, ja tuo hyvän mielen biisi on esimakua Niina Annikan tulevalta albumilta, joka tulee syksyllä 2023 ulos.

Metsänpeitto puolestaan vie kuulijansa jonnekin elämän alkujuurille, vavisuttavaan naisen voimaan, joka kumpuaa syvältä ja lävistää rytmillään jokaisen solun. Se vie rauhoittumaan metsään, raivoamaan suolle, tanssimaan alkukesän suolampimaisemaan luonnon sykleihin kietoutuneena, kurkotellen kohti omaa sisäistä paloa, ja ennen kaikkea se vie valoon. Singlen julkaisupäivämäärä on 1.9.23. ♥️

Iso kiitos ja halaus Niinalle, kun avasit mulle portit videon maailmaan ja vieläpä musiikkivideon, josta mulla oli kokemusta yhtä paljon kun presidenttinä olemisesta! Vielä en ole sen kummemmin editointihommiin aikonut ryhtyä (liikaa mun aivokapasiteetille tässä kohtaa), muutamaa menneisyyden projektia lukuunottamatta. Niina on hoitanut sen puolen varsin mallikkaasti, ja hänen visiot tulevat kyllä syvältä sielun syövereistä. Olen niitä visioita yrittänyt parhaani mukaan saada taltioitua, ja ollaan kyllä hyvinkin intuitiivisesti toteutettu kuvauksia, joista meille on kertynyt aivan mielettömiä muistoja tämän kesän osalta! Tunnelmia on riittänyt aina epätoivosta ja turhautumisesta lähtien herskyviin riemun kiljahduksiin ja rämänauruihin. Ollaan lähdetty kuvausreissuille illan suussa ja aamun sarastaessa, eikä unta ole tarvinnut etsiä kotiin saavuttaessa! On itseasiassa ollut jopa ikävä Niinaa (minähän en osaa ikävöidä ketään), kun hän on reissannut esiintyen ympäri Suomea koko kesän ajan ja sen jälkeen piru vie piiloutunut editointiurakkansa taakse ollen tavoittamattomissa arjen hömpötyksiltä. Pus och kräm, sä oot super!

Laita seurantaan Instassa @niinaannikamusic. Meikäläisen löytää @valokuvaajakaroliinagavrilov.

Lisää teasereitä seuraavassa blogitekstissä (osa 2), jonka ajattelinkin jo kirjoitella ennen varsinaisen videon julkaisua. Ellei mieleni tee tepposen, ja unohdan kirjoittamisen lisäksi myös oikean nimeni. Kuullaan!