Satumetsän tuho

Luonnolla on tutkitusti suuria terveysvaikutuksia. Metsässä oleskelu laskee sydämen sykettä ja verenpainetta nopeasti. Myös lihasjännitys vähenee. Kaikkein selkeimmin metsässä samoilu vaikuttaa mielialaan, sillä metsä rauhoittaa ja nopeuttaa stressistä palautumista. (Lähde: WWF-lehti 1/2020)

Kauniin tapaninpäivän tunnelma särkyi järkyttävään näkyyn. Upea satumainen kuusimetsä, jossa olemme jo vuosia käyneet hengittelemässä metsän rytmissä, kuvaamassa ja sienestämässä, oli avohakattu. Raiskattu, riistetty alueen eliöiltä ja siellä kulkijoilta, tuhottu maan tasalle. Käsittämätöntä, että näin brutaalisti voi toimia metsän omistajanakin. Anteeksiantamatonta. Kohtuutonta. Täysin epäekologista ja suorastaan halveksittavaa toimintaa.

Muistan kun kävin metsässä ensimmäisen kerran - maaginen, matala valo sirisi kuusten takaa ja olin täysin mykistynyt. Loputtomalta tuntuva vihreä sammalmatto oli niin kaunis, ja jykevinä seisovat kuuset uljaita metsän vartijoita. Muurahaisilla oli suorastaan monikaistainen moottoritie, joka mutkitteli metsän halki. Metsän mahti sai ihoni kananlihalle ja silmäni tuikkimaan.

17.4.2025 - Emopuun suojassa. Täällä on helppo hengittää.

26.12.2025 - Metsätien varressa odotti sydäntä särkevä näky. Emopuu nökötti yksin irvokkaaksi muuttuneen alueen keskellä.

Puhkesin lohduttomaan itkuun. Itkin pystyyn jätetyn emopuun puolesta, joka kohosi surullisen näköisenä irvokkaaksi muuttuneen alueen keskeltä, paikan eliöiden, olentojen ja eläinten, kasvien, sinne jääneiden puiden ja itseni puolesta, kun tämä sielun sopukoissa asti tuntunut metsä on poissa. Jossain syvällä tiesin jo vuosia sitten, että tämä päivä tulee vielä. Viimeisen parin vuoden sisään saman tien varressa olevaan metsään on avohakattu kaksi kammottavana ammottavaa aukkoa. Pelkäsin joka kerta metsäretkelle ajaessani, että pelkoni muuttuu todeksi myös emopuuta ympäröivässä metsässä. Haukoin happea kuin kala kuivalla maalla, kun minulle tänään valkeni, että vain taivas pilkotti kohdassa jota ennen hallitsivat naavaoksaiset kuuset kauniin vihreän sammalpeitteen verhotessa maan. En ollut uskoa silmiäni. Tunsin tähän paikkaan jotain sanoinkuvailematonta yhteyttä.

Tämän kappaleen kirjoitan täysin vihantunteesta mylvien. Olen turhautunut, vihainen ja äärettömän surullinen. Vaikka olen myös realisti ja ymmärrän monta näkökulmaa samanaikaisesti, en silti ymmärrä miksi avohakkuiden toteuttaminen on edes sallittua. Se on täysin kestämätön tapa "hoitaa metsää". Naurettavaa edes kutsua tätä metsänhoitomenetelmäksi. Kyseessähän on raiskaus, oikeutettu ryöstö, josta saa nopean taloudellisen hyödyn, mutta joka mahdollisesti katoaa pankkitililtä yhtä nopeasti kuin syntyykin eikä sitä tuonpuoleiseen kukaan mukaansa saa. Tähän metsänhoidolliseen tapaan on sisäänkirjoitettu lyhytkatseisuus ja puhdas itsekkyys sekä vääristynyt valta-asema, jota ihminen kuvittelee voivansa käyttää mihin tahansa ilman minkäänlaisia seurauksia. Hävetkää moiset tärvelijät!

Kun luonto kärsii, se voi myös olla suuren henkisen kuormituksen lähde. Mikäli omassa lähielinympäristössä luonto tuhoutuu, muuttuu radikaalisti tai eläin- ja kasvilajien jatkuvuus on vaarassa, tämä aiheuttaa psyykkistä kuormitusta. Vahvin yhteys luontoon voi johtaa suurimpaan kuormitukseen mielenterveydelle. (Lähde: mieli.fi)

Meinasin tähän kiukun hieman laannuttua silkkaa kiltteyttäni pahoitella karkeaa kielenkäyttöäni, mutta en kyllä oikeasti ole lainkaan pahoillani siitä. Luontoni on tässä hetkessä noussut ja olen sisuuntunut entisestään. Seison jokaisen kirjoittamani sanan takana.

Uskon ja tiedän, että on paljon luontoihmisiä jotka ovat kokeneet samankaltaisia menetyksiä, ja jotka tuntevat vähintäänkin yhtä syvää surua, epäoikeudenmukaisuutta sekä turhautumista ja jopa kehollisia kipuja näissä tilanteissa. Sisuunnutaanko yhdessä?

Olenkin jo kauan miettinyt, miten nostaa näitä asioita näkyviksi niin, että ne kankeimmatkin möykkäjäärät, jotka mölisevät lämpimikseen ja vastustavat kaikkea luonnon puolella olemista, joko jättäisivät mölyt mahaansa tai antautuisivat ymmärrykseen siitä, että jälkipolviakin ajatellen tulevaisuus näyttäytyy valoisampana vain jos elämme luonnon kanssa tasapainossa, kunnioittaen sekä vaalien sitä ja sen monimuotoisuutta ja puhtautta. En oikein voi ymmärtää miten edes on olemassa ihmisiä, jotka ajattelevat toisin - täysin dna:hamme kirjoitettua metsäkansan ihmisluontoa vastaan. Kuinka kukaan voi mistään hinnasta tuhota jotain niin kaunista, arvokasta ja elinvoimaista? Pohjaton suru ja epätoivo nousevat jälleen tätä kirjoittaessani.

12.7.2020 Satumetsästä haltioituneena. Kuva “Ohto” Sielueläin-projektistani.

Otan tässä kohtaa hetken muistellakseni ikimuistoisia hetkiä noissa metsissä. Riemullisia hetkiä koin muutama vuosi sitten syksyllä, kun löysin alueelta ensimmäistä kertaa vihertuoksumalikoita ja sikurirouskuja. Aijai, se oli jotain niin hienoa. Olin täysin lumoutunut niiden tuoksusta, ja seuraavassa hetkessä en enää tunnistanutkaan sijaintiani vaikka tien piti olla aivan kivenheiton päässä. Puhelimen karttakin näytti häränpyllyä. Ilmeisesti olin joutunut metsänpeittoon! Olipahan kuumottava kokemus joutua moisen hämmennyksen valtaan. Onneksi tie kuitenkin lopulta löytyi epätoivoisen haahuilun päätteeksi. Sekä lisää vihertuoksumalikoita. Siinä on meikäläiselle sienien aateli!

Eräänä syksynä tien vieressä kasvoi isoja ukonsieniä, rinnealueella herkkusieniä, sammaleen seassa kurkisteli runsas sato limanuljaskoita kuin odottaen löytäjäänsä, ojan penkereellä piilotteli vaaleaorakkaita, siellä täällä kasvoi jauhosieniä ja tatteja sekä kehnäsieniä. Jonain toisena syksynä metsästä ei löytynyt muuta kuin mahdottoman iso ja epätoivon värittämä parvi turhan tuttavallisia itikoita, jotka löysivät pienimmänkin aukon vaatteista kiusatakseen metsässä kulkijoita pakokauhun partaalle. Siinä ei auttanut kuin pötkiä pakoon.

Erään kerran yksin kökkiessäni kamerani kanssa aluskasvillisuuden seassa, noin viidenkymmenen metrin päässä virtaavan ojan suunnalta kuului valtava molskahdus, joka nosti niskakarvani pystyyn ja muljautti vatsalaukkuni väärinpäin. En koskaan nähnyt mikä äänen aiheutti, enkä kyllä jäänyt arvailemaankaan. Sen verran epämiellyttävä tunne valtasi minut siinä hetkessä, että katsoin viisaaksi hipsiä hiljaa autolle ja kaasuttaa tieheni.

Kauneimpia hetkiä loivat nuo iltaa kohden saapuvat, laskevan auringon metsän siluettia hellivät säteet, jotka saivat hämähäkinseitit kimmeltämään kuin tuhannet timantit. Hetket tuntuivat lohdullisilta ja toiveikkailta. Muutaman ystävänkin kerkesin metsään viedä sen vielä ollessa täydessä loistossaan.

Onnekseni olen kohdannut viime vuosina paljon samoin ajattelevia sukulaissieluja, joilla on sydän paikoillaan ja aito ymmärrys suuremmasta kokonaisuudesta elämästämme maapallolla, jossa me ihmiset voimme olla voimavara ja suojelija kaiken riistävän loisen sijaan. Tulevana vuonna olen mukana tärkeässä projektissa, jossa otamme tavoitteeksi muun muassa nostaa näkyväksi erityislaatuista lähiluontoamme ja korostaa luonnon suojelun tärkeyttä.

Mielestäni olisi erityisen tärkeää vihdoinkin ymmärtää kollektiivisella tasolla, ettemme ole luonnosta erillisiä olentoja vaan osa koko maapallon ekosysteemiä. Faktahan on, että luonto kyllä pärjää ilman ihmistä vallan mainiosti. Kysymys kuuluukin, haluammeko olla jatkossakin osa Äiti Maan tarinaa, ja mikä meidän roolimme siinä on - hyviksinä vai kenties oman lajimme tuhoon syöksevinä pahiksina.

Tiedän, että aihe metsäkeskustelun ympärillä on laaja, ja siihen on olemassa yhtä monta näkökulmaa kuin on keskustelijoitakin. Tämä kirjoitukseni rajoittuu henkilökohtaisen menetyksen puimiseen lähinnä yksilötasolla, ja tiedostan myös että juurisyyt metsänomistajan vaihtoehtoihin muuttaa metsä rahaksi kiemurtelevat verotuksen ja valtion säätämien asetusten taakse. Tulevaisuuden metsien toivo lepää sinussa ja minussa, sekä ystäväni lapsen kaltaisissa vanhasieluisissa nuorissa, joilla asuu luontoyhteys vahvana sydämessä, ja jotka haluavat aidosti kulkea elämäntehtävän polkuaan kestävämpää ja eettisempää metsänhoidon tulevaisuutta luoden.

Elät ikuisesti minussa, kaunein satumetsä.

💔Karoliina, metsäläinen

Syksyllä 2024 tiesin, että pahin oli vielä edessä, kun toinen hakkuuaukio ilmestyi.